Vähemmistöhallitus - mikä muuttuisi?

Mitä uusia mahdollisuuksia tai toisaalta hankaluuksia seuraisi vähemmistöhallituksen muodostamisesta?

Miten näkyisi valmistelu- ja toimeenpanoprsesseissa?

Muuttuisiko Eduskunnan keskustelukulttuuri?

Mitä tapahtuisi kansalaisten kiinnostukselle politiikkaa ja äänestämistä kohtaan?

Viime aikoina on kuulunut heittoja vähemmistöhallituksen muodostamisen mahdollisuudesta Suomessa. Taustalla ensisijaisesti määrällisesti mitattava ilmiö: puolueiden (gallup-)kannatus jakautuu uudella tavalla niin, ettei eduskuntavaaleissa
vaikuta itsestään selvältä saada tulokseksi kolme suurta puoluetta, joista kaksi voisi muodostaa enemmistöhallituksen pohjan. Toisaalta poliittisen julkisuuden sisällössä näkyy uudella tavalla hallituskumppaneiden välisiä ristiriitoja hallitusohjelman kirjauksista ja niiden sitovuudesta. Puhutaan hallituskumppaneiden kiristämisestä.

Mitä mieltä olette eduskuntakeskustelujen tasosta, sisällöistä ja vaikuttavuudesta - ja olisiko niihin vaikutusta siirtymällä vähemmistöhallitukseen? (Minä en jaksa seurata oikeastaan ollenkaan, koska vaikuttaa merkityksettömältä nykyisin.) Entäpä poliitikkojen esiintyminen asiaohjelmissa; mielestäni meppien keskusteluissa kehitellään asiakysymyksiä, kun taas kansanedustajat, ministerit ja puoluejohtajat tuntuvat puhuvan toistensa ohi. Voisiko kotimaan polittisia kysymyksiä koskevan keskustelun tasoa nostaa, jos vähemmistöhallitus onnistuisi liudentamaan hallituksen ja opposition vastakkainasetttelua?

Yllätyin melkoisesti Ruotsin valtiopäivävaalien äänestysprosentista, joka lähentelee suomalaista presidentinvaalien tasoa. Ovatko siis ruotsalaiset suomalaisia kiinnostuneempia politiikasta ja liittyykö kiinnostus vähemmistöhallituskulttuuriin jotenkin? Ruotsin vaaleissa on meihin verrattuna eroa myös, ettei äänestetä henkilöä vaan puoluetta, ja että puolueilla on jo ennen vaaleja julkinen kanta hallitusblokkeihin (tähän on viitattu viimeaikaisten hallituskumppanirajausten yhteydessä myös Suomalaisessa mediassa.)

Mielestäni Ruotsin politiikkaa leimaa enemmänkin blokkiajattelu, kuin vähemmistöhallitukset. Siis se, että on oikeisto- ja vasemmistoblokit, ja kumpi sattuukaan saamaan enemmän ääniä muodostaa hallituksen. Joskus “vähemmistöhallituksen” jossa isoin tai isoimmat blokin puolueet jakavat ministerinpaikat, ja muut ovat tukipuolueina, mutta on kai Ruotsissa ollut enemmistöhallituksiakin.

Blokkipolitiikka osoittautui epäonnistuneeksi, kun puun takaa tulivat ruotsidemokraatit, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan blokkiin. Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa kumpikaan blokki ei pystynyt muodostamaan hallitusta, ja järjestelmä ei yksinkertaisesti toiminut. Siksi nytkin Ruotsissa on kolmanneksi suurimman puolueen vähemmistöhallitus.

Ruotsin blokki-idiotismin sijaan vähemmistöhallitusten mallia pitäisi katsoa Tanskasta. Siellä se tuntuu toimivan hyvin. Mutta se edellyttää tietynlaista poliittista kulttuuria, ja tapojen muuttamista. Suomessa voitaisiin joskus kokeilla, mutta vanhat tavat estävät, ja epäilen että siinä on vaarana että ensimmäisellä kerralla sekin menisi täysin metsään.

Toisaalta on hyvä, että asiasta keskustellaan. Kulttuuri ei muutu sormia napsauttamalla tai sillä että joku presidentti tai puolueen pomo vain päättää, että nyt tehdäänkin vähemmistöhallitus. Asiaa pitäisi pehmustaa laajalla debatilla.

Itse olen enemmistöhallitusten kannalla, mutta en näe mitään suurta ongelmaa jos joskus olisikin vähemmistöhallitus. Ehkä suurin pulma siinä olisi se, että sitten ainoastaan 2-3 suurinta puoluetta pääsisivät ministerinpesteihin. Vähemmistöhallitusjärjestelmässä esim. 10% hujakoilla pyörivät vihreät tai kepu eivät ikinä pääsisi audin takapenkille, RKP:stä ja KD:sta puhumattakaan. Laaja-alaisempi vallanjako on demokraattisempaa.

Toisaalta hallituksen ja eduskunnan hajurako varmaan kasvaisi, koska suurin osa eduskunnasta ei olisi itse mukana hallituksessa, vaan ainoastaan tukisi sitä yleisellä tasolla. Yksittäisissä asioissa hallituksen pitäisi muodostaa ad hoc -koalitioita eikä välttämättä edes samojen puolueiden kanssa. Tämä lisäisi joustavuutta.

Tokkopa olisi. Mutta hallituksen pitäisi kuunnella herkemmällä korvalla eduskunnan mielipiteitä, koska ei voisi luottaa hallituskumppaneiden puoluekuriin edes senkään vertaa kuin nyt.

Samat idiootit ne siellä A-studiossa jaarittelisivat niin kuin ennenkin. En usko että siitä politiikkokööristä taianomaisesti tulisi yhtään fiksumpaa vaikka hallitus olisikin valittu eri tavalla.

Minusta Suomen malli jossa on useita mahdollisia hallituskoalitioita on ehdottomasti parempi, kuin kiveen kirjoitetut kaksi blokkia. Enemmän vaihtoehtoja kansalle, ja toisaalta puolueiden täytyy tulla keskenään toimeen koska voivat joutua seuraavalla vaalikaudella samaan hallitukseen. Jenkkien ja Brittien kaksipuoluejärjestelmistä näkee, kuinka polarisoituneeksi tllanne voi kehittyä, jos valtablokkeja on vain kaksi. Ja kuten sanottua, Ruotsissa blokkiajattelu on ajanut seinään.

En myöskään missään nimessä kannata suljettuja listavaaleja, mitä joskus Suomenkin poliittisessa keskustelussa yritetään puffata. Avoin lista on aivan nerokas keksintö: ääni menee ensisijaisesti puolueelle, mutta puolueen sisällä äänestäjät voivat vaikuttaa siihen kuka pääsee läpi, sen sijaan että puoluepamput päättäisivät. Tietysti puolueet käyttävät vielä merkittävästi valtaa koska ehdokasasettelu ja vaalikampanjointi on heidän käsissään, mutta se että osa tästä vallasta on kansalla on demokratian kannalta vain hyvä asia.

Siksi olen huolissani siitä, että esimerkiksi EU:n parlamenttiin kaavaillaan yhteiseurooppalaisia listoja. Ei siksi, että se olisi yleisellä tasolla huono idea, mutta siksi, että kaikki käytännön ehdotukset mitä aiheesta on tehty ovat perustuneet suljettuihin listoihin. Kun taas nykyisellään Suomesta valitaan MEPitkin avoimilta listoilta niin kuin kaikissa muissakin vaaleissa. Siirtyminen suljettuihin listoihin edes osittain on demokratian heikennys jota ei pitäisi kenenkään kannattaa. On surullista, että esimerkiksi vihreät taitavat Suomen eurofiilisimpänä puolueena kriitiikittä tukea näitä suunnitelmia.

On vaikea sanoa, mistä se johtuu. Ruotsissa tosiaan on ollut järjestään joka Riksdagin vaaleissa äänestysprosentti yli 80%, usein lähempänä 85%:a. Suomessa se pyörii 70%:n liepeillä.

Oma veikkaukseni on, että ei johdu enemmistö/vähemmistöhallituksista tai blokkipolitiikasta, vaan siitä että Ruotsin mekanismi on enemmän suhteellinen kuin Suomessa. Sainte-Laguë suosii pienempiä puolueita, ja lisäksi siellä taitaa olla tasausjärjestelmä joka korjaa puolueiden edustajien jakaumaa valtakunnallisella tasolla, kun taas Suomessa vaalipiirit aiheuttavat piileviä äänikynnyksiä ja d’Hondt suosii suuria puolueita.

Mutta tämä nyt on vain arvaus, ei mikään tieteellinen tosiasia. Sitäpaitsi onko korkea äänikynnys itsetarkoitus? Voihan olla että Suomessa asiat ovat niin hyvin, että ihmiset eivät koe tarpeelliseksi äänestää.

Goolailemalla löytyi tällainen opintotyö, joka on sitä mieltä, että erot Suomen ja Ruotsin äänestysaktiivisuudessa voisivat johtua puolueiden lukumäärästä ja siitä miten suhteellinen vaalitapa on, ja erityisesti miten suhteelliseksi äänestäjät sen kokevat:

Both disproportionality and exceptionally high numbers of parties have been found to depress voter turnout (Jackman and Miller 2004, 147-149). Sweden, meanwhile, possesses a second round of seat allocation designed to do what the Finnish system cannot: eliminate most (if not all) of the disproportionality in the first round (Sӓrlvik 2002, 252-253). In the end, however, parties and voters in both countries are more or less in agreement in how proportional the two electoral systems are. Sweden’s electoral system is seen as more proportional (Sӓrlvik 2002, 252-253; Sundberg 2002, 76-77), and when people see a system as more proportional, they are more likely to vote—and voter turnout goes up (Endersby and Krieckhaus 2008, 601-602).