Poliittinen keskustelu tulevaisuuteen varautumisesta jämähtää toistelemaan ideologisia uskomuksia ja niiden tueksi poimittuja 1/100 totuuksia. Nykytilan ja vuosikymmenten päästä saavutettavan ihannetulevaisuuden väliin jää epämääräistä höttöä.
Kansalaiskeskustelun selkeyttämiseksi pitäisi laatia vaihtoehtoisia skenaarioita tulevaisuudesta ja niiden pohjalta kunnollisen projektisuunnitelman tapaisia toimenpideohjelmia. Näiden pitäisi pohjautua tosiasioihin, olla sisäisesti ristiriidattomia ja niin tiiviitä ja selkeitä, että mahdollisimman moni jaksaisi niihin perehtyä ja niitä asiallisesti kommentoida.
Lisäksi julkiseen pohdintaan pitäisi nostaa yhteiskunnan kriittiset toiminnat, mikä niitä voi uhata ja millä eri tavoin turvata ne hankalissa tilanteissa.
Meillä on luja luottamus siihen, mihin uskomme, mitä toivomme ja millä leipämme ansaitsemme. Siksi emme näe kuin yhden mahdollisen tulevaisuuden. Skenaariotyöskentely toisi esiin sen, mitä emme tulevaisuudesta tiedä — miltä osin tulevaisuuden suunnitelmamme perustuvat tosiasioihin, miltä osin kuvitelmiin, ideologisiin uskomuksiin ja toiveajatteluun.
Millaiset projektisuunnittelun, strategiatyöskentelyn ja tulevaisuuden tutkimuksen menetelmät sopisivat tarkoitukseen? Miten tällaisen homman voisi organisoida?
Vai onko kaikki jo tehty ja olen vain ollut liian laiska kaivamaan skenaariot ja suunnitelmat esiin?
Koska johdantoni venyi kuolettavan pitkäksi ja sekavaksi, liitän sen tänne loppuun.
Esimerkiksi vihreästä siirtymästä lienee tehty huolellisia suunnitelmia ja skenaarioita, mutta kansalaiskeskustelussa ja poliittisissa puheissa niitä ei kunnolla käsitellä.
Kansalaiskeskustelu ilman johtoajatusta on helppo trollata hakoteille. Keskitytään lillukanvarsiin ja pikku naarmujen laastarointiin niin, että pääasia unohtuu. Järkevien toimenpiteiden vaikutukset nähdään haittoina, joiden vaikutukset pitää kompensoida — otetaan takapakkia. Sitten taas yllätytään ja jotkut saavaat turhia kolhuja — pahojakin.
Putinin hyökkäys Ukrainaan on tuonut esiin, kuinka ongelmallista on Saksan riippuvuus Venäjän kaasutoimituksista. Schröderin politiikkaa on perusteltu ajatuksella, että keskinäinen taloudellinen riippuvuus estää sodat.
Merkelin politiikkaa taas on kuvattu taitavana reagointina kulloiseenkin esiin pulpahtaneeseen ongelmaan, mutta vailla kykyä ennakoida tulevaisuutta. Esimerkiksi, kun Fukushiman onnettomuus vahvisti ydinvoiman vastaisuutta, ydivoimasta päätettiin luopua ilman kunnollista suunnitelmaa siirtyä päästöttömään energiaan.
Toki energiewende näyttää huolellisemmin suunnitellulta kuin poliittiset päätökset keskimäärin, mutta jotain oleellista siitä kuitenkin puuttui.
Ihmisellä on luja luottamus siihen, mihin uskoo, mitä toivoo ja millä leipänsä ansaitsee. Siksi tietty ratkaisu näyttää itsestäänselvästi ainoalta järkevältä ja aina löytyy muutama 1/100 totuus, jolla perustella ‘tervettä järkeään’ niille, jotka eivät muuten tajua. Näitä toistellaan poliittisissa väittelyissä ja kansalaiskeskustelussa ilman, että kenenkään ymmärrys maailmanmenosta kasvaisi.
Ajatus, että taloudellinen riippuvuus estää sodat, ei ole huono. Ehkä tuo on osasyy siihen, etteivät EU-maat ole sotineet keskenään, mutta universaali viisaus tuo ei näytä olevan. Jälkiviisaasti ajatellen Putinin kauden alusta lähtien oli nähtävissä, että taloudellisen riippuvuuden kaikkivoipaisuuteen ei ehkä kannata luottaa. Olisi pitänyt luoda toisenkinlainen skenaario.
Antaa aihetta rakentaa kaksi tulevaisuuden skenaariota yhteisesti arvioitavaksi. Ei kun kolme: Vahva keskinäinen riippuvuus; eristäminen; yhteistyö, josta voi irtautua menemättä konkurssiin.
Kansan enemmistön vastustaessa ydinvoimaa oli järkevä suunnitella energiewende, joka johtaa päästöttömään, demokraattisesti hallittuun paikalliseen energiantuotantoon. Riskit ja mahdolliset ikävät yllätykset olisi kuitenkin pitänyt arvioida huolellisemmin. Pitää osata ja haluta kaivaa esiin heikkoja signaaleja. Parhaimmillaan osata varautua ihan oikeisiin yllätyksiin, joita ei voi ennakoida.
Sotilaallisen puolustuksen asiantuntija sanoi, etteivät he spekuloi, mitä vihollinen mahdollisesti tekee, vaan valmistautuvat kaikkeen siihen, mihin vihollinen halutessaan kykenee. En minä — eikä kai moni muukaan uskonut — että Venäjä hyökkää Ukrainaan. Tulevaisuuteen varautumista ei kuitenkaan voi perustaa uskomuksille. Valintoja joutuu tekemään, mutta ensin pitää käydä kunnolla läpi vaihtoehdoiset tulevaisuudet.
Kysyin ydinturvallisuuden asiantuntijalta: Pitääkö tiettyyn mielestäni lähes mahdottomaan tilanteeseen varautua? Tuntuuko sinusta, että tällaista voi tapahtua?
Hän vastasi: “Sillä ei ole merkitystä, miltä minusta tuntuu.”
Ymmärtääkseni ydinvoimalaitoksilla varaudutaan varmistamaan tietyt kriittiset toiminnot kaikissa mahdollisissa ja jokseenkin mahdottomissakin tilanteissa. Suunnitellaan vaihtoehtoisia keinoja pelastaa tilanne. Tietysti pyritään ennakoimaan, mikä kaikki noita kriittisiä toimintoja voi uhata.
Huoltovarmuudella on perusteltu monenlaista, vaan onko oikeasti arvioitu mahdollisia uhkia riittävän laajasti kokonaisuuden kannalta? Onko priorisoitu oikein?
Kauan sitten luin selvityksen rautatieliikenteen yksityistämisen vaikutuksista — tai hyödyistä, haittoja ei löytynyt. Satasivuisesta selvityksestä jäi mieleeni vain: “Yksityistäminen vapauttaa innovaatiopotentiaalin, jonka seurauksena asiakkaille syntyy uusia parempia palveluita ja kilpailun ansioista hinnat laskevat.” Varteenotettava näkemys, mutta köykäiseksi jäi ja tiivistämisen varaa oli.