Skenaariot ja projektisuunnitelmat kansalaiskeskustelun tueksi

Poliittinen keskustelu tulevaisuuteen varautumisesta jämähtää toistelemaan ideologisia uskomuksia ja niiden tueksi poimittuja 1/100 totuuksia. Nykytilan ja vuosikymmenten päästä saavutettavan ihannetulevaisuuden väliin jää epämääräistä höttöä.

Kansalaiskeskustelun selkeyttämiseksi pitäisi laatia vaihtoehtoisia skenaarioita tulevaisuudesta ja niiden pohjalta kunnollisen projektisuunnitelman tapaisia toimenpideohjelmia. Näiden pitäisi pohjautua tosiasioihin, olla sisäisesti ristiriidattomia ja niin tiiviitä ja selkeitä, että mahdollisimman moni jaksaisi niihin perehtyä ja niitä asiallisesti kommentoida.

Lisäksi julkiseen pohdintaan pitäisi nostaa yhteiskunnan kriittiset toiminnat, mikä niitä voi uhata ja millä eri tavoin turvata ne hankalissa tilanteissa.

Meillä on luja luottamus siihen, mihin uskomme, mitä toivomme ja millä leipämme ansaitsemme. Siksi emme näe kuin yhden mahdollisen tulevaisuuden. Skenaariotyöskentely toisi esiin sen, mitä emme tulevaisuudesta tiedä — miltä osin tulevaisuuden suunnitelmamme perustuvat tosiasioihin, miltä osin kuvitelmiin, ideologisiin uskomuksiin ja toiveajatteluun.

Millaiset projektisuunnittelun, strategiatyöskentelyn ja tulevaisuuden tutkimuksen menetelmät sopisivat tarkoitukseen? Miten tällaisen homman voisi organisoida?

Vai onko kaikki jo tehty ja olen vain ollut liian laiska kaivamaan skenaariot ja suunnitelmat esiin?



Koska johdantoni venyi kuolettavan pitkäksi ja sekavaksi, liitän sen tänne loppuun.

Esimerkiksi vihreästä siirtymästä lienee tehty huolellisia suunnitelmia ja skenaarioita, mutta kansalaiskeskustelussa ja poliittisissa puheissa niitä ei kunnolla käsitellä.

Kansalaiskeskustelu ilman johtoajatusta on helppo trollata hakoteille. Keskitytään lillukanvarsiin ja pikku naarmujen laastarointiin niin, että pääasia unohtuu. Järkevien toimenpiteiden vaikutukset nähdään haittoina, joiden vaikutukset pitää kompensoida — otetaan takapakkia. Sitten taas yllätytään ja jotkut saavaat turhia kolhuja — pahojakin.


Putinin hyökkäys Ukrainaan on tuonut esiin, kuinka ongelmallista on Saksan riippuvuus Venäjän kaasutoimituksista. Schröderin politiikkaa on perusteltu ajatuksella, että keskinäinen taloudellinen riippuvuus estää sodat.

Merkelin politiikkaa taas on kuvattu taitavana reagointina kulloiseenkin esiin pulpahtaneeseen ongelmaan, mutta vailla kykyä ennakoida tulevaisuutta. Esimerkiksi, kun Fukushiman onnettomuus vahvisti ydinvoiman vastaisuutta, ydivoimasta päätettiin luopua ilman kunnollista suunnitelmaa siirtyä päästöttömään energiaan.

Toki energiewende näyttää huolellisemmin suunnitellulta kuin poliittiset päätökset keskimäärin, mutta jotain oleellista siitä kuitenkin puuttui.


Ihmisellä on luja luottamus siihen, mihin uskoo, mitä toivoo ja millä leipänsä ansaitsee. Siksi tietty ratkaisu näyttää itsestäänselvästi ainoalta järkevältä ja aina löytyy muutama 1/100 totuus, jolla perustella ‘tervettä järkeään’ niille, jotka eivät muuten tajua. Näitä toistellaan poliittisissa väittelyissä ja kansalaiskeskustelussa ilman, että kenenkään ymmärrys maailmanmenosta kasvaisi.

Ajatus, että taloudellinen riippuvuus estää sodat, ei ole huono. Ehkä tuo on osasyy siihen, etteivät EU-maat ole sotineet keskenään, mutta universaali viisaus tuo ei näytä olevan. Jälkiviisaasti ajatellen Putinin kauden alusta lähtien oli nähtävissä, että taloudellisen riippuvuuden kaikkivoipaisuuteen ei ehkä kannata luottaa. Olisi pitänyt luoda toisenkinlainen skenaario.

Antaa aihetta rakentaa kaksi tulevaisuuden skenaariota yhteisesti arvioitavaksi. Ei kun kolme: Vahva keskinäinen riippuvuus; eristäminen; yhteistyö, josta voi irtautua menemättä konkurssiin.

Kansan enemmistön vastustaessa ydinvoimaa oli järkevä suunnitella energiewende, joka johtaa päästöttömään, demokraattisesti hallittuun paikalliseen energiantuotantoon. Riskit ja mahdolliset ikävät yllätykset olisi kuitenkin pitänyt arvioida huolellisemmin. Pitää osata ja haluta kaivaa esiin heikkoja signaaleja. Parhaimmillaan osata varautua ihan oikeisiin yllätyksiin, joita ei voi ennakoida.


Sotilaallisen puolustuksen asiantuntija sanoi, etteivät he spekuloi, mitä vihollinen mahdollisesti tekee, vaan valmistautuvat kaikkeen siihen, mihin vihollinen halutessaan kykenee. En minä — eikä kai moni muukaan uskonut — että Venäjä hyökkää Ukrainaan. Tulevaisuuteen varautumista ei kuitenkaan voi perustaa uskomuksille. Valintoja joutuu tekemään, mutta ensin pitää käydä kunnolla läpi vaihtoehdoiset tulevaisuudet.

Kysyin ydinturvallisuuden asiantuntijalta: Pitääkö tiettyyn mielestäni lähes mahdottomaan tilanteeseen varautua? Tuntuuko sinusta, että tällaista voi tapahtua?
Hän vastasi: “Sillä ei ole merkitystä, miltä minusta tuntuu.”

Ymmärtääkseni ydinvoimalaitoksilla varaudutaan varmistamaan tietyt kriittiset toiminnot kaikissa mahdollisissa ja jokseenkin mahdottomissakin tilanteissa. Suunnitellaan vaihtoehtoisia keinoja pelastaa tilanne. Tietysti pyritään ennakoimaan, mikä kaikki noita kriittisiä toimintoja voi uhata.

Huoltovarmuudella on perusteltu monenlaista, vaan onko oikeasti arvioitu mahdollisia uhkia riittävän laajasti kokonaisuuden kannalta? Onko priorisoitu oikein?


Kauan sitten luin selvityksen rautatieliikenteen yksityistämisen vaikutuksista — tai hyödyistä, haittoja ei löytynyt. Satasivuisesta selvityksestä jäi mieleeni vain: “Yksityistäminen vapauttaa innovaatiopotentiaalin, jonka seurauksena asiakkaille syntyy uusia parempia palveluita ja kilpailun ansioista hinnat laskevat.” Varteenotettava näkemys, mutta köykäiseksi jäi ja tiivistämisen varaa oli.

4 Likes

Tämä on tärkeä avaus. Itse olen viimeaikoina olen jonkun verran pyöritellyt päässäni tulevaisuuksien tutkimuksen / ennakoinnin erilaisten työkalujen ja metodien hyödyntämistä vihreiden ohjelmatyössä. Ikuisena haasteena on tietysti se, että pitäisi olla osaamista ja aikaa tällaiseen systemaattisesti tulevaisuusorientoituneeseen tekemiseen.

Esim. jotain tämän tyylisiä metodeja voisi kyllä soveltaa myös ohjelmatyöhön: From Scenarios to Strategy: Top Three Methods - YouTube

Voisiko tällaista jotenkin joukkoistaa? Yksin tai kaveriporukassa kirjotettaisiin tänne kasvimaalle ideoita skenaarioista/suunnitelmista. Niistä vähitellen joku editoriporukka jalostaisi tiivistelmää. Tämä kun on kaikille avoin, niin asia helposti hukkuu öyhötykseen.

Pitäisi keksiä joku rakenne, jolla suunnitelmien/skenaarioiden kokonaisuus hahmottuu.

Ei pidä lähteä suunnittelemaan ylhäältä alas täydellistä maailmanpelastussuunnitelmaa. Voisi kirjoittaa isoista ja pienistä asioista.

Tärkeää olisivat aikataulut, suurusluokat ja toimenpidevaihtoehdot. Alkuun riittäisi tyhjä paikka muistuttamassa puuttuvista kohdista.

Hyvä olisi tietää, mitä on poliittisessa valmistelussa ja miten sinne tuupataan uutta. Ja mitä kannattaa yrittäää.

Tämä idea tulee 65v. ex. insinööriltä, joka yhdessä elämänsä vaiheessa tuunasi ison organisaation tutkimusprosessia.

Nyt tarvitaan jotain innostavampaa, tuoreempaa.
Parasta olisi pähkäillä näitä pikku porukoissa, mutta yksinkin sopisi osallistua.

Kiinnostava ajatus, tosin en unenpöpperössä vielä ihan saanut kiinni, minkä tyyppisiä tulevaisuuskuvia haetaan. Onko ideana luoda ennen kaikkea ns. trendiennusteita vai enemmänkin kaikkia mahdollisia tulevaisuudenkuvia, myös epätodennäköisiä (esim. Putin kuolee murhattuna ja Venäjä hajoaa sisällisotaan).

Trendiennusteitahan tuottavat monet erilaiset virastot, esim. Sitra yhteiskunnallisista ilmiöistä tai asiantuntijalaitokset omista kysymyksistään. Suomalaisen perinteen mukaisesti näistä monet ovat julkisia.

Epätodennäköisten vaihtoehtoisten tulevaisuuksien suunnittelussa näen sen riskin, että niiden kohdalla menee hyvin herkästi sekaisin faktat ja spekulaatiot. Esim. ulkopolitiikan osalta olisi tärkeä erottaa toisistaan, mitä me aidosti tiedämme (esim. missä on Venäjän joukkoja), ja mitkä ovat meidän omia oletuksiamme (mitkä ovat Venäjän tavoitteet)?

Monet tulevaisuusskenaariot ovat myös hyvin yksityiskohtia (esim. kuntien väestökehitys), joten globaalin tai edes Suomen kokoisen tulevaisuuskuvan rakentaminen voi olla työlästä ellei jopa mahdotonta. Muuttujia on niin paljon.

Vielä yksi ajatus

Olisiko tulevaisuusskenaarioiden laatimisen sijasta hyödyllisempää määrittää keskeisimmät muutosindikaattorit ja arvioida niiden välisiä riippuvuussuhteita mittareiden kautta? Tällöin uhkien toteutumista voitaisiin seurata muuttujien kautta.

Ajatus kaksi, huijasin edellisen olleen viimeinen:)

Jos tavoitteena on tehdä uhka-arviota, niin tällöinhän oleellisempaa on ensin kartottaa meidän yhteiskuntamme toiminnan tavoitteet, tavoitteiden saavuttamisen kannalta tärkeät prosessit ja arvioida, mikä näitä prosesseja voisi häiritä. Tällöinkin tulevaisuusskenaarioiden sijasta fokus on tiivisti nykyhetkessä.

Ongelma on, että politiikassa ei ole tarkoitus pohtia tulevaisuusskenaarioita mitenkään objektiivisesti, vaan yrittää saada omia ideologisia valintoja läpi.

Siksi minkä tahansa puolueen tekemä “skenaariotyö” johtaa väistämättä siihen, että yksi skenaario, eli se missä puolueen omat ohjelmat toteutetaan, on sellainen missä kaikki onnistuu ja johtaa utooppisen onnelliseen maailmaan, ja muut ovat lähinnä olkiukkoja joilla torpataan muiden puolueiden väärät valinnat.

Ei sillä etteikö olisi hyvä ajatus, mutta kansalaiskeskustelun pohjana ei voi olla minkään yhden puolueen skenaariot.

Ok. Skenaario huono sana. Tarkoitin suunnitelmia. Suunnitelma kuitenkin kuulostaa tosi tylsältä.
“skenaarion” sijaan havainnollinen “tarina”, jossa kuvataan, miten suunitelma toteutuu.

Miksei vaikkapa pakina siitä, mitä kaikkea esim. “vihreää siirtymää” toteutettassa kohdataan.

Skenaarioilla hain sitä, että mietitään, mitä toimenpiteistämme seuraa.

Esim. mitä seurasi, kun päätettiin turvata uusiutuviin biopolttoaineisiin.

Eli, että tarkastellaan syitä, seurauksia ja sivuvaikutuksia.

Puhtaan teknisissä jutuissa käytetään simulointeja, mutta muissa yhteyksissä se kuulostaa liian tekniseltä.

Skenaariot ovat eräänlaisia simulaatioita. Ne tuovat tarkasteltavaksi myös sen, millaisia epävarmuuksia pitää tarkastella.

1 Like

Tuo ei ole suunnitelma, mutta siinä on monipuolisesti tarkasteltu haasteita, joita ravinnontuotannon uudistamiseen liittyy.

Jutussa peräänkuulutetaan juuri sitä, että pitäisi tarkastella prosessia kokonaisuutena - ei innostua yksittäisistä tempuista, jotka ehkä vetävät eri suuntiin

Kun simuloidaan, tehdään skenaariota, myös aikajänne tulee esille.

Jos ehdottas eläintuotannon vähentämistä, saa kuulla: “Mutku vain pienessä osassa Suomea voi viljellä leipäviljaa”.

Vastineeksi tarvitaan uskottava/mahdollinen skenaario siitä, miten tuottaa riittävästi kasvipohjaista ravintoa.

Monimutkainen homma ja aikaa vievä, mutta ihan mahdollinen.

Ekaksi tarvitaan kunnollinen suunnitelma, vaihtoehtoisia suunnitelmia. Skenaarioita?

Mitenköhän siinä osassa Suomea, jossa “voi viljellä vain rehuviljaa”, tultiin toimeen kun lihaa syötiin vain murto-osa? Väkeä oli vähemmän, mutta onhan peltoakin raivattu lisää niistä ajoista.

Syötiin perunaa. Suomen väkilukua ei saatu kasvuun ilman perunaa. Peruna levisi Suomeen 1700-luvun puolessa välissä.

Ennen perunaa pohjoisessa viljeltiin naurista kaalia, lanttua, härkäpapuja ja hernettä. Maito, voi ja kala oli isossa osassa. Viljoista viljeltiin vanhoja huonosatoisia jalostamattomia viljalajikkeita jotka kestävät paremmin säätä. Ohraa, kauraa, kaskiruista ym.

Kevällä oli usein nälkä kun viljat kävi vähiin ja puurosta tuli velliä. Nälkä oli osa elämää.

Kysymys oli retorinen, mutta kiitos kuitenkin. Nälkävuosina kumma kyllä ei turvauduttu kalaan. Ja perunakin tuli käytännössä vasta 1800-luvun loppupuolella kansan pöytiin.

Liha ei kuitenkaan ole se tärkein osa ravintoa Itä- ja Pohjois-Suomessakaan, joten siihen ei pidä vedota.

Kyllä kalavedet tyhjeni kylien ympäriltä nälkavuosina.

Vilja-Suomeessa kaskiviljely kävi kestämättömäksi tavaksi viljella 1800-luvun taitteessa. Oli pakko raivata paljon enemmän peltoa henkeä kohden tai liikakasketa.

Niityistä (laidunnus ja talvirehu) ja karjankasvatuksesta tuli lopulta keskeinen osa viljan viljelyä, koska lehmän lannalla saatiin pellot lannoitettua ja lisäksi tuli maito. Jokaista viiljahehtaaria kohden oli tietty minimimäärä määrä nautoja, hevosia sonneja ja niittyä tai pelto alkaa kitua.

Ylä-Savon, Ylä-Karjalan ja Pohjois-Satakunnta hyvät heinämaat eivät olleet 1800-luvullakaan viljaomavaraisia. Vietiin voita ja tuotiin neljännes viljasta. Muikunkalastus oli hyvä sivuelinkeino.

Perinteisestä Malthusialaisesta näkökulmasta Suomi ei voisi elättää 5,5 miljoonaa ihmistä. Teknologia ja synteettiset lannoitteet (tehdään, mm. maakasusta) on tullut avuksi.
Suomi voi olla tuotantomäärillä omavarainen, mutta jos otetaan huomioon koko tuotantoprosessi, lannoitteet ja tuholaismyrkyt (tai niiden raaka-aineet) ei olla.

Ei varmaan nykyruokavaliolla onnistuisi, koska eläinproteiinin tuottaminen on niin tehotonta. Kalastuksesta nälkävuosina olen lukenut ihan muuta. Ilmeisesti pilkkiminen tai muu talvikalastus ei tarvittavassa mittakaavassa onnistunut.